Punastuminen nolottaa

Näin kertoo 29-vuotias nainen kysyessään neuvoa Hyvä Terveys -lehdessä. Hän kertoo aikaisemmin kärsineensä paniikkikohtauksista, joihin sai apua lääkkeistä. Edelleen hän ei pysty katsomaan ihmisiä silmiin tuntematta oloaan vaivautuneeksi.

Oululainen psykologi ja psykoterapeutti tietää punastumisen liittyvän yleensä sosiaaliseen jännittyneisyyteen, ujouteen ja estyneisyyteen. Hän on sitä mieltä, että ujous on synnynnäinen temperamenttipiirre, jonka kanssa voi pärjätä sosiaalisissa tilanteissa, kunhan saa totutella niihin rauhassa ja toimia omilla ehdoillaan.

Voiko punastumiseen tottua ja oppia sen sietämään?

Oman pitkällisen lääkärinkokemukseni mukaan ja juuri tällaisten ongelmien kanssa kamppailevia potilaita parikymmentä vuotta hoitaneena joudun tässä kohdassa olemaan eri mieltä. Käsitykseni mukaan ujous ei ole synnynnäinen piirre, korkeintaan siihen voi olla jonkinlainen taipumus suvussa. Ujous kehittyy varhaislapsuudessa ja yleensä on vielä ennen teini-ikää normaalia tiettyyn rajaan asti. Jos punastumistaipumus jää vielä teini-iän jälkeen, on siitä hyvin vaikea oppia pois psykoterapeutin opastamalla totuttelulla – hoitomuotona sitä kutsutaan kognitiivis-behavioristiseksi terapiaksi. Vielä huonommin voi tähän oireistoon totuttautua yksin.
Monet potilaani ovat kertoneet tällaisen totuttelun ja harjoittelun olevan kerta toisensa jälkeen yhtä kiusallista kuin terapian alussakin. Toki osa voi tuosta terapiasta hyötyä, mutta tilastoissakin vain noin puolet hyötyy tästä hoitomuodosta.

Netissä on aika hyvä ohjeisto englanniksi, siinä mainitaan ETS eli sympaattisen hermoston katkaisu yhtenä hoitomuotona. Sitä hellävaraisempi ja turvallisempi on sympaattinen salpaus, siitä on tässä TV-fem ohjelmassa selkeä kuvaus.

Tässä on tyypillinen punastumistilanne, josta on tosi vaikea oppia pois, mutta josta ei enää tarvitsisi kärsiä.

Punastuminen ja eri ahdistuneisuushäiriöt sekä niiden hoito, osa 1

Ahdistuneisuushäiriöiksi kutsutaan häiriöitä, joissa ahdistuneisuus, jännittyneisyys tai pelko ovat keskeisiä. Ahdistuneisuushäiriön laukaisee tai sille altistaa stressiä aiheuttavat elämäntapahtumat, jotka koetaan turvallisuutta uhkaavina.

  • Usein nämä tapahtumat ovat peräisin lapsuuden aikaisesta turvattomuudesta, ankeista tai aggressiivisista kotioloista – vanhempien alkoholismi voi olla yksi tärkeä syy, koulukiusaamisesta, jopa vanhempien vanhoillisista uskonnollisista tavoista tai vaatimuksista.
  • Yksi pahimpia tapahtumia on lapsen kokeminen olevansa ei toivottu, josta kehittyy ns. eksistentiaalinen ahdistus – ollako vai eikö olla, kas siinä kysymys (Hamlet)

Silmät kilpirauhashäiriössä

Joskus ahdistushäiriön taustalla voi olla kilpirauhasen liikatoiminta, joka voi aiheuttaa silmien pullistumista esiintyöntyviksi ja myös aiheuttaa kasvojen punakkuutta. Myös eräät muut hormoitasapainon häiriöt voivat aiheuttaa punaisuutta kasvoilla, sellaistyta häiriötä ei pidä tietenkään erhtyä hoitamaan punastumisena.

Cushingin oireyhtymä

Tällainen on esimerkiksi Cushingin oireisto lisämunuaishäiriön seurauksena tai jokin muu hormonihäiriö. Nämä ovat yksinkertaisin laboratoriokokein poissuljettavissa, jos niitä on aihetta epäillä. Kokenut lääkäri pystyy jo potilaan oirekuvan ja olemuksen perusteella arvioimaan, voiko tällaisesta olla kyse.

AHDISTUSHÄIRIÖITÄ VOI HOITAA KOLMELLA ERI HOITOTYYPILLÄ

  1. Erilaisin terapiamuodoin, tärkeimpinä oppimis- tai siedätysterapia (kognitiivinen terapia)
    - psykodynaaminen terapia
    - ryhmäterapiat
    - hypnoterapia
  2. Lääkehoidoilla, useimmiten terapian kanssa samanaikaisesti, tavallisin lääkitys on serotoniinin takaisinestolääkitystä eli SSRI-lääkitystä, esimerkiksi Sertraliliinia, lievemmissä muodoissa myös β-salpaajasta on hyötyä (Propral). Lääkitystä joudutaan yleensä jatkamaan vuosia, samoin kuin tarapiahoitojakin.
  3. Sympaattinen salpaus kirurgisena tähystystoimenpiteenä tulee kyseeseen silloin, kun terapia- tai lääkehoito ei ole auttanut tai kun potilas ei halua niitä käyttää tai koe niitä tarvitsevansa. Sympaattisen salpauksen tehosta ahdistuneisuushäiriöissä on hiljattain saatu uutta tutkittua tietoa.

Näissä valinnoissa on keskeisenä säätelijänä laki potilaan oikeuksista, hänellä on oikeus valita haluamansa hoito. Lääkärin on taasen velvollisuus selvittää potilaalle eri hoitomuodot, niiden edut ja haitat sekä sivuvaikutukset.

SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELKO

Kuten muissakin ahdistuneisuus-häiriöissä on sosiaalisessa ahdistuksessakin tärkeinä oireina sydämen tykytys ja ahdistava tunne rinnassa mutta erityisesti punastuminen, joskus myös hikoilu ja yleinen jännittäminen – ramppikuume. Tärkein taustatekijä on toisten ihmisten huomion kohteena olemisen pelko, joka johtaa usein sosiaalisten tilanteiden välttämiseen. Nuorten pelot ja ahdistuneisuus liittyvät enemmän omaan psyykkiseen ja fyysiseen erillisyyteen (mm. punastumiseen) ja sosiaalisen arvioinnin kohteena olemiseen. Kun voimakas ahdistuneisuus aiheuttaa nuorelle toiminnallista haittaa (esimerkiksi kyvyttömyyttä solmia ikätoverisuhteita, käydä koulussa tai harrastuksissa), on kyseessä ahdistuneisuushäiriö. Nuorella iällä alkava sosiaalisten tilanteiden pelko voi myös johtaa estyneeseen persoonallisuuteen ja erakoitumiseen.

Tällaisesta sattoi olla äärimmäisenä esimerkkinä viime torstain veriteko, jossa 81-vuotias erakoitunut vanhus ampui naispoliisin Siipyyssä. Hän ei ollut ikänään saanut  kehenkään kyläläiseen positiivista kontaktia, kunnes ulospäin suuntautunut maailmalta sodat valokuvaajana hengissä selvinnyt ex-poliisinainen muutti naapuriin ja suhtautui häneen ystävällisesti. Hänestä tuli miehelle ‘viimeinen toivo’ sosiaalisesta positiivisesta kontaktista ja kun nainen ei ollutkaan valmis syvempään yhteyteen, mies koki sen jälleen kerran ahdistavana torjuntana ja tappoi sekä naisen että itsensä toivottomana tapauksena.

Sanomattakin on selvää, että hoidon pitää päästä vaikuttamaan ennen kuin ihminen pääsee erakoitumaan tai joutuu luopumaan urastaan, perheen perustamisesta, seurustelusta, siis ennen kuin elämän laatu on pohjalukemissa.

Edellämäinituista hoidoista Kognitiivis-behavioristisesta terapiasta on saatu jonkin verran positiivisia kokemuksia. Toisaalta monet potilaistani ovat kokeneet tämän altistusterapian kiusalliseksi ja jopa kidutukseksi.

SSRI-lääkkeiden käyttö voi auttaa mutta usein se lamaa yksilöä eikä bentsodiatsepiinihoito ainakaan paranna tätä lamaantumista, vaikka sitäkin suositellaan, jos nuo “onnellisuuspillerit” eivät riitä.

Päihteet auttavat ahdistusoireisiin kiusallisen hyvin – rohkaisuryyppy – ja suuri riski alkoholisoitumiseen on olemassa. Olenkin usein sanonut, että suuri osa rappioalkoholisteista saattaa olla pohjimmaltaan sosiaalisesti ahdistuneita, joiden itselääkintä vain on johtanut henkilökohtaiseen katastrofiin.

Kun mikään ei auta, jää jäljelle sympaattinen salpaus, jonka käyttö on jo saanut vakiintuneen jalansijan hoitovaihtoehtona – enää se ei ole vaihtoehtoista lääketiedettä, vaan hyväksytty hoitomenetelmä muitten joukossa.

 

 

 

Kun punastuminen tekee kipeää

Enrique Jadresic on chileläinen psykiatri, joka kirjoitti omista kärsimyksistään punastumisen kourissa potilaittensa tarinoitten höystämänä v. 2008 kirjan nimeltä When blushing hurts – kun punastuminen tekee kipeää.

Ensi kerran punastuminen iski häneen, kun hän nuorena koulupoikana oli luokkansa oppilaitten valitsemana varajohtajana pitämässä luokkakokousta luokan edessä seisten. Yhtäkkiä hän tunsi poskillaan kuumotusta, joka sai hänet tuntemaan itsensä erittäin noloksi, mikä vain lisäsi punaa, joka oli kohoamassa hänen kasvoilleen sekä alkoi jo muodostaa äkillistä ahdistuksen noidankehää. Hänen oli ihan pakko sanoa opettajalle tuntevansa itsensä niin sairaaksi, että oli pakko päästä käymään vessassa.

“Mutta Jadresic,” naisopettaja sanoi, “sinähän olet luokan edessä johtamassa luokkakokousta! Et mitenkään voi noin vain kävellä ulos luokasta!”

Mutta Jadresic ei millään voinut jäädä paikoilleen vaan joutui korvat luimussa poistumaan luokasta, oli miten oli. Sen nöyryytyksen hän muistaa ikänsä. Hän muistelee tuota tapahtumaa tärkeimpänä alkusysäyksenä koko punastumiskierteelleen, mikä tuntuu minusta ihan hyvin mahdolliselta.

Myöhemmin opiskellessaan lääkiksessä hän joutui alituiseen pelkäämään punastumista ja hän olikin sen suhteen riskitapaus, sillä hänen isänsä oli psykiatri, äitinsä psykologi ja setänsä koko Lääketieteellisen tiedekunnan dekaani. Niinpä aina, kun joku uusi professori astui pitämään luentoaan, tämä saattoi aloittaa tuntinsa kysymällä “Jaaha, missäs täällä on se Jadresic?

Jadresic itse tiesi jo kärsivänsä sairaudesta, jota kutsuttiin punastumisen peloksi – erytrofobiaksi. Pahinta oli, että opiskelutoverit muistuttivat häntä siitä, että hän todella punastui kuin rapu eikä hän itse kerta kaikkiaan voinut sille mitään.

Se oli erittäin epämiellyttävä, itsetuntoa koetteleva tuntemus hänelle itselleen. Sellainen tunne, joka oli outo, vieras ja kuin itsensä ulkopuolelta tuleva sillä hän tunsi itsensä seuralliseksi. Tyypillinen tilanne ristiriitapunastujalle. Pahinta oli, ettei pystynyt kerta kaikkiaan hallitsemaan tuon tilanteen kehittymistä. Hän ei ollutkaan oman kehonsa toimintojen hallitsija. Sitä mukaa kun tilanne toistui kerta toisensa jälkeen, se alkoi vähä vähältä nakertaa hänen itsetuntoaan.

Lopulta hän kuitenkin onnistui suurin ponnistuksin ja kärsivällisyydellä selviytymään ensimmäisen vuoden opinnoistaan. Hänen arvosanansa alkoivat parantua aikaa myöten, mutta hänen menestyksensä noina ensimmäisinä opiskeluvuosina tuli ankaran psyykkisen rasituksen myötä – ja vain hänen punastumistaipumuksensa vuoksi. Se aiheutti hänessä epämiellyttävän kyvyttömyyden tunteen, josta ylipääseminen vaati vuosia.

Opiskeluaikanaan hän kokeili kaikkia mahdollisia peittelykeinoja, jopa meikkaamista Joe Blasco -meikillä peittääkseen punastumistaipumustaan. Heti kun kevät koitti aurinkoisine ilmoineen asettui hän aurinkoon saadaksen rusketusta peittämään punastumista, joka ei pelkästään pilannut hänen päiviään yhä kiihtyvään tahtiin vaan ylläpiti myös jatkuvaa ahdistusta. Hän tunsi olonsa nuorallatanssijaksi, joka yrittää säilyttää epätoivoisesti henkisen tasapainonsa. Heti valmistuttuaan hän kasvatti parranpeittääkseen kasvonsa – senkin huonolla menestyksellä.

Dr. Claudio Suárez

Viimein hän tarttui kynään 27.6.2003 ja kirjoitti pitkän kirjeen tri Suárezille, josta oli lukenut El Mercurio-lehdessä. Hän  kirjoitti tietävänsä kaiken punastumisen eri lääketieteellisistä hoitokeinoista, kuten SSRE-lääkkeistä ja betasalpaajista, joista ei ollut muuta vaikutusta kuin lisääntynyt hikoilu serotoniinilääkkeillä.

Hänestä tuntui, että hinta ongelmiensa kanssa elämisestä oli käymässä liian kalliiksi sekä hänen kukkarolleen että mielenterveydelleen: loputon ahdistus, pakko käyttää lääkkeitä sen hallintaan ja karttuvasta iästä huolimatta aina vain jatkuva punastuminen. Hän oli kyllästynyt kuulemaan hyväntahtoisia mutta ärsyttäviä huomautuksia, kuten “Taas sitä ollaan menossa kirsikkapuuhun, tohtori” ja muita vastaavia sutkautuksia.

Dr. Enrique Jadresic

Niinpä hän sitten päätyi sympaattiseen kirurgiaan ja on vielä lähes kymmenen vuoden jälkeen onnellinen mies tehtyään oikean ratkaisun. Lisäksi, kouluttauduttuaan isänsä tavoin psykiatriksi, hän halusi alan ammattilaisena jakaa kokemuksensa kirjallaan rohkaistakseen kanssaihmisiään tarttumaan mahdollisuuteen päästä eroon kiusallisesta vaivastaan. Hän jos kuka tiesi lääkäreitten vähättelevän ongelmaa ja kehottavan potilaitaan vain siedätyshoitoihin, kuten kognitiivis-behavioristiseen terapiaan ja uskottelemaan itselleen, että punastuminen on ihan somaa ja osoittaa vain viattomuutta nuoren ihmisen kasvoilla.

Sen lisäksi hän näyttää omistautuneen urallaan tämän aiheen tukimukseen. Eilen sain häneltä meilin ja sen liitetiedostona uusimman tieteellisen artikkelinsa, joka vahvistaa sympaattisen salpauksen olevan tehokas sosiaalisen ahdistuksen ja yleisen ahdistushäiriön hoidossa, aivan kuten olin itse todennut jo 15 vuotta sitten omassa artikkelissani. Tässä artikkelissaan hän esittää tilastonsa 333 potilaan verrokkitutkimuksessa lääkehoitoon verrattuna, jota on pidettävä tieteellisesti hyvin vahvana näyttönä menetelmän tehosta sosiaalisessa ja yleisessä ahdistuneisuudessa ja selvästi tehokkaampana kuin lääkehoito. Niin sanottua kaksoissokkotutkimusta eivät tutkijat pitäneet eettisesti mahdollisena aivan kuten itsekin olen vastannut kriittisille suomalaisille kollegoille, jotka haluaisivat vaatia kaksoissokkotutkimuksen ennen kuin hoidon teho voidaan arvioida varmaksi. Sehän tarkoittaisi sekä nukuttamista että kirurgista tähystystä ilman mitään muuta toimenpidettä. Mielestäni sellainen tutkimus on edelleen eettisesti arveluttava eikä toteuttamiskelpoinen.

Kirurgisena menetelmänä Chilessä käytetään kuitenkin edelleen palauttamatonta hermojen katkaisua tai jopa hermoston osan poistamista (resektiota) mitä itse pidän liian tuhoavana toimenpiteenä. Siitä kertoo sekin, että heidän tutkimussarjassaan 99 %:lla esiintyi vartalohikoilun kiusallista lisääntymistä, kun se Dosentti Linin kanssa tekemässämme tutkimuksessa on jo laskenut alle kymmenen prosentin käyttämällä klipsejä puristamaan hermoja ja toteuttaessamme lisäksi tarkoin valittuja kohtia oireitten perusteella arvioiden. Näiden kahden menetelmän ero on hyvin merkittävä.

Joka tapauksessa, nyt on osoitettu sekä suomalaisessa että chileläisessä tutkimuksessa aukottomasti sympaattisen salpauksen teho paitsi punastumisen, myös sosiaalisen ahdistuksen ja yleisen ahdistushäiriön hoidossa.

Olen iloinen ja ylpeä tri Jadresicin tunnustuksesta maailman ensimmäisenä julkaisemastani sosiaalisen ahdistuksen kirurgisesta hoidosta: “Previously, only one study, carried out in Finland, has assessed the efficacy of ETS in the treatment of social phobia.”